Väitöskirjaa viimeistelleellä Marianna Csörnyeillä oli ongelma. Tutkijavierailu matematiikan professori David Preissin tutkimusryhmässä lontoolaisessa huippuyliopistossa (University Colllege of London, UCL) oli kohta päättymässä. Hän ei kuitenkaan ollut suorittanut vielä mitään konkreettista opintosuoritusta. Niinpä hän meni David Preissin puheille ja pyysi, että saisi jonkun matemaattisen tehtävän ratkottavakseen. Tätä hän tarvitsi, jotta voisi osoittaa suorittaneensa jotain konkreettista kotiyliopistossaan Budapestissä. David Preiss antoi hänelle matemaattisen ongelman ikään kuin kirjallisena tenttinä ja sanoi, että hänellä on kaksi päivää aikaa ratkaista ongelma. David Preiss ei kuitenkaan kertonut, että kyseessä oli ongelma, jota kukaan matemaatikko ei ollut aiemmin ratkaissut. Marianna Csörnyei ryhtyi toimeen ja palasi kahden päivän päästä ja keskustelu sujui suunnilleen seuraavasti:

– En saanut ratkaistuksi ongelmaa, Marianna sanoi professori David Pressille.
– Voinko saada yhden päivän lisäaikaa, hän jatkoi.
– Ok, vastasi Preiss.

Marianna Csörnyei jatkoi ongelman parissa ja palasi seuraavana päivänä. Hän oli ratkaissut ongelman. David Preiss oli haltijoissaan. Marianna oli ratkaissut ongelman, jota yksikään matemaatikko ei tuohon mennessä ollut ratkaissut. Ongelma liittyi ääretönulotteisten Banach-avaruuksien teoriaan. Tästä matematiikan osa-alueesta minulla ei ole mitään sanottavaa. Sen tiedän, että kyseisen tehtävän ratkaisu nosti Marianna Csörnyein matemaatikkojen kärkikaartiin ja niinpä hän sai professuurin UCL:stä heti väiteltyään tohtoriksi 24-vuotiaana. Nykyisin hän on Chicagon yliopiston professori.

Opettamisessa avainsana on optimointi. Yhtäältä oppijalle ei saa antaa liian vaikeita tehtäviä, toisaalta liian helpot tehtävät saattavat tylsistyttää. David Preiss toki tiesi, että Marianna Csörnyei oli nuoresta iästään huolimatta lahjakas matemaatikko, olihan hän voittanut kultamitalin matematiikkaolympialaisissa lukioikäisenä. Tuskin Preiss kuitenkaan oikeasti uskoi, että Marianna ratkaisisi ongelman. Toisaalta hän varmaan oivalsi, että hän saattaisi motivoitua tehtävästä.

Parhaiten oppijoita motivoivat tehtävät, jotka ovat aitoja ja myönteisiä tunteita herättäviä. Lahjakkaalle lapselle tällaisia tehtäviä on vaikea keksiä. Yleensä opettajat ja professorit antavat oppilailleen tehtäviä, jotka he osaavat itsekin ratkaista. Suomalainen koulutusjärjestelmä on maailman huippuluokkaa sen vuoksi, että kaikille taataan perustaidot lukemisessa, kirjoittamisessa ja matematiikassa. Sen sijaan oppimisjärjestelmämme ei kannusta älylliseen huippusuoritukseen. Tiedollista lahjakkuutta ja älykkyyttä pidetään elitisminä ja sen kehittämistä ei pidetä tärkeänä. Kyse ei ole kuitenkaan elitismistä, vaan meidän kaikkien suomalaisten tulevaisuudesta. Suomen tuleva menestyminen perustuu nyt kouluissa ja opiskelemassa olevien lasten ja nuorten hoksottimiin. Siihen, että keksitään uusia teknisiä laitteita ja palveluita globaaleille markkinoille. Tarvitsemme opettajiksi professori David Preissin kaltaisia henkilöitä. He osaavat tarjota sopivia älyllisiä haasteita oppilailleen sopivalla hetkellä.

Älyn ja lahjakkuuden kehittäminen vaativat paljon aikaa. Miten nuoret saadaan sitoutumaan tällaisiin pitkäjännitteisiin projekteihin? En ole kauhukirjallisuuden ystävä. Olen kuitenkin lukenut yhden Stephen Kingin kirjan. Sen nimi on ”Kirjoittamisesta: muistelmia leipätyöstä”. Kirjassa hän kertoo siitä, miten hänen poikansa aloitti trumpetin soiton. Poika kävi ahkerasti soittotunneilla, mutta vähitellen innostus hiipui. Isä näki, ettei trumpetin soitto enää oikein kiinnostanut. Hyvin kasvatettu poika kuitenkin jatkoi soittamista, kun ei kehdannut tuottaa isälleen pettymystä. Stephen King oivalsi tämän ja antoi pojalleen luvan lopettaa. King junior ei ollut aidosti kiinnostunut trumpetin soitosta.

Voisiko kingiläistä pedagogiikkaa soveltaa yhä enemmän oppimisen ohjaamiseen? Nyt oppiminen pyörii helposti suoritusten ympärillä ja me opettajat harvoin tulemme kysyneeksi opiskelijoiltamme, mistä he ovat aidosti kiinnostuneita. Niinpä opiskelusta tulee suoritusta, ei älyn tai lahjakkuuden kehittämistä. Huippusuorituksia ei kuitenkaan synny ilman sisäistä motivaatiota ja pitkäjännitteisyyttä. Tähän suomalaisia lapsia ja nuoria tulisi kuitenkin kannustaa yhteisen tulevaisuutemme nimissä.

Jyrki Suomala on Laurea-ammattikorkeakoulun yliopettaja ja Oulun yliopiston kasvatustieteen dosentti.
Hän on juuri julkaissut kirjan Kimaltavat Aivot.